2/1995
POHJOLA

Pohjoismainen identiteetti ja hyvinvointivaltio

Kun Pohjoismaissa puhutaan pohjoismaisesta identiteetistä, keskustelijoilla on taipumus heti etsiä eroja ja vivahteita eri kansojen ja alueiden välillä. Kun pohjoismaalaiset kiinnittävät huomionsa eroihin, kansainväliset tarkkailijat kiinnittävät huomionsa usein siihen, mikä yhdistää Pohjoismaiden kansoja. Nämä kansathan, jotka ovat vuosisatoja hallinneet Pohjanmeren ja Itämeren maita ja vesiä, ovat Euroopan voimakkaasta yhdentymisestä huolimatta yhä pystyneet pitämään komennon laivassaan. Maat ovat osoittaneet myös pystyvänsä sopeutumaan kriisikausiin. Ensimmäisen kerran 1880-luvulla, jolloin Euroopan maatalous oli kovilla, Pohjolan eteläosa selviytyi sopeutumalla osuusliikkeen perustamisen avulla. Toinen kerta oli 1930-luvulla, jolloin erityisesti Ruotsi ja Norja nykyaikaisten teollisuus- ja laivakuljetustuotteiden viennillä sopeutuivat kansainväliseen kriisiin.

Mutta entä nyt? Pohjola on suurimmassa taloudellisessa kriisissään sitten toisen maailmansodan. Säilyvätkö hyvinvointivaltion perustavat toiminnot? Onko hyvinvointi juurtunut osaksi pohjoismaista identiteettiä?

Kun pohjoismaista identiteettiä kuvataan taloudellis-historiallisesta näkökulmasta, olisi hyvä tarkastella myös jokaisessa maassa ilmenevää vahvaa heimotunnetta. Kunkin maan kansallistunne on voimakas, mutta samalla kyseessä on viisi pientä itsenäistä kuningaskuntaa ja tasavaltaa, jotka ulospäin edustavat Pohjolaa. Heimoyhteisyys on tärkeä Pohjoismaiden asukkaille yksityisinä ihmisinä ja se menee monen asian edelle, kun tavoitteena on turvata yhteiskunnan ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin selviäminen.

Syvien kriisien tai voimakkaan taloudellisen kasvun aikoina on kuitenkin perinteisesti käynyt niin, että Pohjoismaat tukeutuvat hyvin vahvasti toisiinsa. Erityisesti hyvinvointivaltion rakentaminen on tapahtunut Pohjoismaiden yhteisten ponnistusten ansiosta.

Hyvinvointimallin perustaa tarkasteltaessa on sanottava, että joiltakin osin pelko Euroopan yhdentymisen vaikutuksista on aiheellinen, joiltakin osin taas on vaikea käsittää, miten Eurooppa voisi ravistella pohjoismaista hyvinvointimallia. Kun hyvinvointimalli määritellään tyypilliseksi ilmiöksi pitkälle kehittyneissä yhteiskunnissa, jotka perustuvat markkinataloudelle ja julkiselle sektorille ja joissa tulonsiirrot ovat yleisiä, niin erityisesti Pohjoismaiden osalta voidaan puhua myös epätavallisen korkeasta verotuspaineesta. Hyvinvointivaltiota tuskin pidetään Pohjoismaissakaan enää määränpäänä, vaan askeleena tiellä kohti parempaa yhteiskuntajärjestystä. Tämä liittyy luonnollisesti joihinkin mallin kielteisiin puoliin, jotka ovat tulleet esille 1980-luvulla.

Mutta Pohjolalla on muutakin vaihtotavaraa kuin hyvinvointimallinsa. Sillä on myös huomattavasti maakaasua, öljyä, rautaa, puuta, kalaa, maataloustuotteita, puutavaraa, paperia, paperimassaa ja sen yhteenlaskettu kauppalaivasto on maailman suurin. Oppivelvollisuus tuli voimaan Pohjolassa 1800-luvun alkupuolella. Murros vanhassa hyvinvointiajattelussa oli kuitenkin lähtöisin kansallisista liikkeistä, jotka loivat demokratiaa alhaalta päin ja järjestäytyivät kaikkialla Pohjoismaissa. Järjestäytymistä ei voida tarkastella ainoastaan kuntien esimerkkien kautta, vaan myös merkittävien maatalous- ja työväenliikkeiden kautta, jotka saivat aikaisin useimmissa Pohjoismaissa huomattavan vaikutusvallan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa.

Nykyään kansa ilmaisee poliittiset asenteensa helpommin ja haluaa kanavoida ne humanitääristen yhdistysten, yhden asian yhdistysten, kuten ympäristöliikkeen tai ammattiyhdistysten muodostaman järjestöverkoston kautta. Samalla Pohjoismaat ovat muodostuneet lähidemokratian laboratorioiksi. Mutta Pohjoismaiden vaikutus kansainväliseen yhteisöön on huomattava, koska suuri osa hyvinvointiajattelusta siirrettään esim. YK:lle ja kehitysmaille. Norja, Ruotsi ja Tanska käyttävät yli 1 % bruttokansantuotteestaan kehitysapuun. Pohjoismaiden ulkopolitiikassa ihmisoikeuksien kunnioittaminen, ympäristönsuojelu ja maailman luonnonvarojen tasapainoinen käyttö ovat arvostettuja käsitteitä, joihin kansan mielipide on voimakkaasti kannustanut ja vaikuttanut. Joten toisaalta Pohjoismaat haluavat siirtää ulkopolitiikan turvallisuus- ja puolustuspoliittista päätöksentekoa kansainvälisille viranomaisille.

Kun kysymys on hyvinvointiyhteiskunnasta, ongelma on aivan toinen. EU:lla ei katsota olevan mitään roolia, sillä pelko sosiaalisen kehityksen hidastumisesta tai huonontumisesta eurooppalaiselle keskitasolle on pohjoismaalaisten keskuudessa huomattava. Mutta mallista on joka tapauksessa sopeutettava suuria osia, erityisesti työmarkkinapolitiikka, joka on osoittautunut liian joustamattomaksi suurissa työttömyysongelmissa. Investointien määrä on laskenut Pohjolassa, ja tämän vuoksi voidaan odottaa voimakasta talouskasvua ja Pohjolan vahvistumista. Mutta on myytti uskoa, että Pohjoismaat eivät hyötyisi toisistaan taloudellisesti. N. 20 % kunkin Pohjoismaan viennistä menee toisiin Pohjoismaihin. Voi myös hyvin kuvitella, että Pohjoismailla on apua toisistaan hyvinvointivaltion kehittämisessä uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi, joka toteutuu vuoden 2000 jälkeen. Siinä epäilemättä vahvat pohjoismaiset arvot jakamisesta, valistuksesta, koulutuksesta, pragmaattisista ratkaisuista ja antiautoritaarisesta suhtautumisesta ovat merkittävän trendin luojia. Ja ne poliitikot, jotka kuulevat ruohon kasvavan näistä näkökulmista, kykenevät viemään Pohjolan voimakkaana 21. vuosisadan uuteen yhteiskuntamalliin.

Valt. maist. Bjarne Hastrup on opettanut usean vuoden ajan Pohjoismaiden taloushistoriaa Kööpenhaminan yliopistossa. Artikkeli on lyhennelmä ja liittyy NORDLIV-kampanjaan.