På svenska: Satsa på bredden i det nordiska!

Pohjola-Norden liiton aikakauslehti
N:o 3 lokakuu 1978
POHJOLA

KARL AUGUST FAGERHOLM:
POHJA LAAJAKSI POHJOISMAISESSA YHTEISTYÖSSÄ

”On olemassa vaikeasti poistettava kuva Norden-yhdistyksistä frakkia ja kunniamerkkejä käyttävänä järjestönä. Minä muistan erään Pohjolan päivän Messuhallissa (1936). En hitto vieköön tiennytkään, että kaupungissa ylipäätään oli niin paljon frakkeja.”

Puhuja on valtioneuvos Karl August Fagerholm, koko Pohjolassa tunnettu sosialidemokraatti, kolme kertaa Suomen pääministerinä, monivuotinen maansa Pohjoismaiden neuvosto -valtuuskunnan puheenjohtaja, samoin pitkäaikainen Pohjola-Nordenin puheenjohtaja ja - ennen kaikkea - eduskunnan puhemies. Nyt hän istuu työhuoneessaan vanhassa työpaikassaan ALKO:ssa Helsingissä.

”Kuva on tietenkin virheellinen”, hän toteaa. ”Yhdistykset suorittavat tavattoman paljon hyödyllistä työtä. Tarkastelkaapa vain sitäkin, mitä Pohjola-Nordenin kulttuuriedustajisto aikaansaa. Mutta vanha ongelma yhdistyksen sanoman levittämisessä johtavien piirien ulkopuolelle on olemassa tänäkin päivänä. Ihmiset eivät jaksa osallistua, liittyä jäseniksi!”

Fagerholmin mielestä yhdistysten lienee myös vaikeata löytää paikkaansa uudessa yhteistyöjärjestelmässä. Mitä enemmän yhteistyötä kehitetään, sitä enemmän työtä on olemassa. Rahanpuutteita on määrättömästi. Ja on vaikeata saada pohjoismaista sanomaa perille suuren yleisön keskuuteen - eikä vähiten Suomessa! ”Sanomalehtimiehethän eivät viitsi kirjoittaa...” Pohjoismaisen aineksen on myös vaikeata korostaa itseään muihin yhteistyöprojekteihin nähden.

Aloitti ammattiyhdistysliikkeessä

Karl August Fagerholm kuuluu sen sukupolven poliitikkoihin, jonka mielenkiinto pohjoismaisuuteen heräsi 1920-luvulla. Mukaantuloporttina olivat ammattiyhdistykset, joissa hän toimi kokousten järjestäjänä ja tulkkina liiketyöntekijäin erilaisissa pohjoismaisissa kokouksissa. Itse hän oli ammatiltaan parturi:

"Suuntauksena oli se, että me halusimme saada näihin tärkeisiin kontakteihin mukaan mahdollisimman monia, eikä vain harvoja johtohenkilöitä. Minä uskon meidän onnistuneen hyvin. Minä muistelen näitä ammatillisia kokouksia samoin kuin niitä, joita myöhemmin järjestimme nuoriso-osastoissa, hyvin arvokkaina.”

Fagerholm vedettiin sittemmin mukaan Suomen puoluepolitiikkaan 1930-luvulla ja toimi mm. sosiaaliministerinä 1937–43. Suuri pettymys oli, että Pohjoismaat eivät voineet kohdata sodanvaaraa kokonaisuutena:

"Tärkein kysymys meille Suomessa talvisodan jälkeen oli se, olisivatko venäläiset hyökänneet, jos me olisimme olleet liitossa muun Pohjolan kanssa. Kysymys jää todennäköisesti vastausta vaille. Mutta se seurasi kaikkia aktiivisia ’nordisteja’, kun ryhdyttiin nykyiseen yhteistyöhön vuoden 1945 jälkeen.”

Fagerholm palauttaa mieliin, että Ruotsin taholla oli olemassa kiinnostusta heti sodan päätyttyä harkita puolustusyhteistyötä Suomen kanssa. "Mutta kuten tunnettua, oli Molotov vailla kiinnostusta sellaiseen kytkentään."

Suomen yya-sopimus

Seuraava suuri takaisku tuli 1940-luvun lopulla, jolloin ulkopoliittinen hajaannus Pohjolassa syntyi: Tanska, Islanti ja Norja Atlantin liiton jäseninä, Ruotsi liittoutumaton ja Suomi puolueeton, mutta sillä on ns. ystävyys- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa:

”Suomen kannalta me olisimme toivottaneet tervetulleeksi sen skandinaavisen puolustusliiton, josta oli puhetta. Kun siitä ajatuksesta oli luovuttava, olimme kuitenkin iloisia siitä, että Ruotsista ei tullut NATOn jäsentä. Se olisi haitannut Suomen idänsuhteita.”

NORDEKia – 1960-luvun suurta pohjoismaista hanketta – voi Fagerholm seurata erityisen läheltä ja hän sanoo nyt näin:

”En ole välittänyt tutkia sitä, mitä oikeastaan tapahtui. Selvää kuitenkin on, että varsinkin tanskalaisten vahvan vetovoiman mannermaan suuntaan täytyi olla ongelmallista, kun tällaista projektia olisi toteutettava. Ja yleisesti olen sitä mieltä, että pohjoismainen yhteistyö ei saa estää suurempia ja tärkeimpiä yhteistyötoimenpiteitä. Se olisi epärealistista.”

Vaarallista byrokratiaa?

NORDEK-työn ollessa käynnissä valittiin Fagerholm samanaikaisesti puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus virallisen yhteistyön organisaatioksi, tehtävä, jota hän johti lujalla kädellä. Kun hän nyt tarkastelee virkamiesten lukumäärän kasvua uusissa pohjoismaisissa virastoissa – 30–40 virkamiestä Ministerineuvoston jokaisessa toimistossa – tulee hän hiukan levottomaksi:

"Tätä laajentumista meidän on pidettävä silmällä. Me emme koskaan aikoneet luoda mitään pohjoismaisia byrokratioita.”

Muutoin Fagerholm muistelee vuosiaan Pohjoismaiden neuvostossa arvokkaina tilaisuuksina naapurimaiden poliitikkojen tapaamiseksi ja pohjoismaisten ratkaisujen aikaansaamiseksi. On yleisesti tunnettua, että hän oli aloitteentekijä sen Helsingin sopimuksen aikaansaamiseksi, joka 1962 keräsi yhteen siihen mennessä aikaansaadun yhteistyön ja viittasi tavoitteita tulevaisuudelle.

Eräs asia ihmetytti häntä paljon neuvoston työssä: se Tanskassa ja Ruotsissa käytännössä oleva poliittinen seikka, että oppositiopoliitikon aina on oltava puheenjohtajana kansallisessa valtuuskunnassa.

"Se järjestelmä selittää kyllä sen, miksi esim. ruotsalaiset virkamiehet ovat olleet niin välinpitämättömiä yhteistyöstä ja niin vaivautuneita siitä lisätyöstä, jota Pohjoismaiden neuvosto on usein heille tuottanut. Suomen ja Norjan järjestelmä, että istuvan hallituksen tulee myös johtaa neuvoston työtä, on minun mielestäni parempi.”

Itsesensuuri kuluttaa

Suomi on siis niissä tapauksissa, joissa se on ollut poliittisesti mahdollista, tullut mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön, joskin tämä mukanaolo aina toisinaan on joutunut tapahtumaan määrätyn pohdinnan jälkeen. Suomen liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon ja EFTAan ovat esimerkkejä organisoidusta yhteistyöstä, missä on pitänyt ottaa huomioon ulkopolittisia näkökohtia.

Fagerholm myöntää, että eräiden Suomen politiikan kiemuroiden täytyy tuntua hieman mystillisiltä ulkopuolisesta:

"Monet naapurimaalaiset ovat sitä mieltä, että me olemme hiukan omituisia – ja niin me itsekin arvelemme! Se välttämätön itsesensuuri, mikä meillä on lehdistössä ja muissa joukkotiedotusvälineissä, kuluttaa ylpeyttä. Mutta itsesäilytysvaisto vaatii, että me olemme varovaisia.”

”Ruotsalaisilla lehtimiehillä on ainutlaatuinen kyky kirjoittaa roskaa Suomesta. Se aikaansaa tarpeettomia ongelmia itään päin. Lehtimiesten ei tietenkään pidä tuntea itseään estyneiksi kirjoittamasta mitä he haluavat. Mutta tärkeätä on, kuinka kirjoitetaan...”

Karl August ja Ragnar

Karl August suhtautuu selvän myönteisesti siihen, mitä nykyinen yhteistyö voi antaa – yhteistyö, missä hän itse on niin kauan ollut tärkeä suomalainen rengas. Hän uskoo, että TV-satelliitti voi olla hyväksi maiden väliselle kielenymmärtämiselle. Ja hän päättää keskustelun kertomalla siitä siikajuhlasta Pohjoiskalotilla, missä hänen ja Ragnar Lassinantin tuli pitää juhlapuhe:

"Ragnarilla riikinruotsalaisena oli käsikirjoitus siitä tekstistä, minkä hän puhui ruotsiksi, mutta puhui vapaasti suomeksi. Minulla suomalaisena oli asia juuri päinvastoin: minulla oli käsikirjoitus suomalaista tekstiä varten, mutta puhuin vapaasti ruotsiksi. Näin mutkikkaaksi voivat asiat tulla, kun pohjoismaalaiset pyrkivät tekemään itsensä ymmärretyiksi toisilleen.”

Ei uutta kirjaa

Fagerholmin äskettäin ilmestynyt muistelmakirja "Puhemiehen ääni" on saanut arvostelijoilta monia kiitoksen sanoja, vaikka kirjoittaja kainosti torjuukin ajatuksen, että se olisi jonkinlaista poliittista historiaa. Mutta uutta kirjaa ei tule: näkökyky estää sen. Mutta eräs "maisteri” tulee silloin tällöin läpikäymään laajaa lähdeaineistoa 60-vuotisesta poliittisesta toiminnasta. "Ja sille, mikä ei sovi arkistoon, on tuo laite käytettävissä", nauraa Fagerholm ja osoittaa paperimyllyä.

Haastattelu: Åke Landqvist